Ja se kutsuu Petoa luokseen

Olen kaislikossa piilosilla ja tuijotan jättimäistä petoa, joka taas on kiinnittänyt kaiken huomionsa palavaan kaupunkiin järven päällä. Teen käsilläni eleen, jolla käsken olla hiljaa ja viiton sitten pieniä ihmisiä jatkamaan pakoaan kaislikon halki kauemmas liekeistä.

Tajuan jotakin ja sydämeni jättää lyönnin väliin.

Kiiruhdan siskonpoikieni perässä palavasta talosta yläkertaan vieviin portaisiin. Kuulen jonkun huutavan. Pysähdyn ja käännyn hetkeksi katsomaan taakseni, jolloin harkitsen aavistuksen. Se riipaisee vain kerran, mutta tämä kaupunki ei ole minun ongelmani. Velvollisuuteni juoksee juuri yläkertaan. Niinpä käännän selkäni ihmisten kärsimykselle ja juoksen puiset portaat viimein ylös, pohtien samalla.. Pitäisikö minun jättää karvakauluksinen viitta taakseni? Se on tällä hetkellä ainoa symboli, joka kertoo siitä kuka olen.

Juostessani, katsahdan vielä viimeisen kerran taakseni. Näen lapsuuden ystäväni viitanhelman katoavan palavan pylvään taakse ja pysähdyn hetkeksi. Tajuan sanomattakin ettei hän hylännyt minua vaan erkani pienentyneestä joukostamme vain voidakseen tehdä jotain hyväksemme. Kiitän häntä mielessäni ja jatkan juoksemista.

Pysähdyn viimein hiekkatielle ja huokaisen helpotuksesta. Palava kaupunki on jäänyt taaksemme ja saatan hetken hengähtää. Kaivan taskustani hopeisen, timantein kirjaillun sormuksen ja katselen sitä hetken. Se näyttää aivan tavalliselta sormukselta, mutta samassa saan ikävän välähdyksen. Tulinen rengas, jota seuraa pedon huuto järveltä käsin. Tajuan ettemme ole enää turvassa.

Käsken poikia piiloutumaan. Nuorempi tekee kuten käsken, mutta pojista vanhempi vaatii päästä mukaani. Pyydän häntä pysymään veljensä luona ja lupaan, etten lähde kuolemaan. Että etsin heidät vielä kun tämä kaikki on ohi. Suutelen pojan päälakea ja käsken tuota kiiruhtamaan. Tiemme eroavat ja lähden itse juoksemaan tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan.

Katson sormusta kädessäni ja puhun sille. Haastan Mustan Ruhtinaan vastaamaan uhooni, mutta samassa tämä puhelu keskeytyy vanhan naisen pysäyttäessä minut. Sanon tämän olevan nyt hieman huono hetki, sillä puhun juuri Sauronin kanssa.

Yritän päästä eroon sormuksesta. Heitän sen pellolle aina vain uudelleen, mutta aina se palaa magneetin tavoin luokseni. Ymmärrän ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin paeta ja jättää kaikki taakseni. Sormus vainoaa minua ja se kutsuu Petoa luokseen.

Juoksen.

ps. mun unimaailma on joskus hyvin, hyvin eeppinen. 

Lunta sataa.

Se värjää valkein timantein ja peittää hennolla harsollaan pahan maan. Katselen kuinka hiutaleet laskeutuvat hiljalleen kädelleni ja sitten katoavat. Tunnen hymynkareen kasvoillani ja kosteuden silmäkulmassani. Jatkan käteni tuijottelua ja jos joku kiinnittäisi minuun huomiota, hän pitäisi minua varmaan hulluna.

Rosoinen timantti laskeutuu kädelleni ja jää siihen odottamaan. Sillä menee hetki, mutta sitten sekin katoaa. Kai se uskalsi jo viipyä luonani hetken pidempään. Seuraava hiutale tuli jäädäkseen ja rentoutan käteni rintaani vasten. Pian se saa pienen kaverin luokseen ja voin jo kuvitella sen jälleen näkemisen riemun. Onhan taivaista tähän hetkeen pitkä matka.

Ympärilläni on hiljaisuus. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, olen viimein yksin. En tunne kylmyyttä, en kipua. En ruumiini lämpöä enkä maailman taakkaa harteillani. Hengitän verkkaisesti ja minusta tuntuu että odotan jotakin. Mieleni kiemurat eivät jaksa enää muistaa mitä, mutta tunne on vahva.

Katson kuinka seuraava lumihiutale laskeutuu korkealta taivaasta ja tipahtaa kämmenelleni. Kaksi edellistä ottavat sen hiljaisina vastaan. Lumi kietoo minut syleilyynsä. Alan vainvihkaa tuntea sen luoman lämmön ympärilläni. Mutta mitä minä vielä odotan?

Aika antoi minulle liikaa itsestään. Hiljaisuuden keskellä olin yksin ajatuksieni kanssa. Ja kun oikein pinnistin, huomasin toivovani anteeksiantoa. Että ne, jotka illalla ovat täällä tanssimassa ja laulamassa, unohtaisivat virheeni ja muistaisivat etten teoillani tarkoittanut muuta kuin hyvää. Olin liian kauan muukalainen ja sellaisena pysymisen pelko kirjoitti elämäni viimeiset sivut. Jos nyt saisin tehdä jotain toisin, en olisi koskaan halunnut mitään itselleni.

Varjo lankeaa ylleni ja suljen silmäni. Kaukaisuudessa kuulen isäni huutavan nimeäni ja kutsuvan minua luokseen. Pysymään hänen kanssaan. Tunnen olevani turvassa hänen vahvoilla käsivarsillaan. Ne ovat ainoa lämpö, jonka tunnen tässä kylmenevässä maailmassa. Huokaisen viimeisen kerran ja kuiskaan

”Hyvästi nyt jää, sinä lempeän lännen lapsi.”

Pitäkää ylimystökorttinne!

Eilen oli hirveä olo. Tärisin ja vapisin. Maailma pimeni ympärilläni eikä lattia pysynyt paikoillaan. Minua oksetti. Olin kalpea kuin lakana ja vanhat meikit olivat pinttyneenä naamallani. Minun ei tarvinut maskeerata itselleni silmäpusseja, ne olivat omasta takaa. Äitini kysyi minulta "joko meikkasit?".
Aamulla minun oli kylmä. Päätä särki edelleen. Niskat olivat tulessa. Maailma pyöri edelleen ja paha olo oli tullut jäädäkseen. Olin nukkunut kuusitoista tuntia. Paikkoja sattui ja nyt en voi muuta tehdä kuin yskiä.
Tämä kaikki kertoo tarinaa vuoden 2013 parhaasta viikonlopusta.

Michael Monroen facebook-sivulta

Tarina alkaa jostain hyvin kaukaa. Tuntui kuin olisin ollut tien päällä viisi yötä, vaikka todellisuudessa niitä oli vain kolme. Nukutut tunnit voidaan laskea kahden käden sormilla. Ja sen, ystävät ja talonmiehet, sen pystyy lukemaan uurteista kasvoillani. Tyhjä katseeni ja siihen sekoittuva typerä hymyni voivat kertoa teille koko tarinan. Yksi näky kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Fyysinen kylmyys on jo kadonnut, mutta mieleni lojuu edelleen syväjäädytettynä jossain Helsingin kaduilla. Muistan karhean posken naamallani ja ne tutut nallekarhun silmät. Pystyn yhä tuntemaan sen lujan rutistuksen, josta tein ehkä liikaakin tulkintoja pienen kuplani sisällä. Nyt sinä olet toipumaan päin, minä olen vain askeleen jäljessä.

Muistan pizzan, katkarapupiirakan ja tosca-kakun. Kahvin. Muistan juoneeni batteryn, mutten muista missä ja milloin. Muistan typerät jutut. Kuinka takin alla voi kaivaa nenää ilman että kukaan näkee. Kuinka Ärpällä ja Justin Bieberillä on lehtolapsi nimeltä Robin. Muistan painimisen hotellin lattialla. Ja sen aidan, joka antoi meille etulyöntiaseman. Joskus on hyvä olla porukan vanhus.

Michael Monroen facebook-sivulta

Mitä muuta muistan? Muistan kuinka nauroimme niille paremmille ihmisille, jotka kolme kirjainta lipussaan katselivat meitä ylhäältä alas. Muistan kuinka kirottu lokki kysyi "keitähän ne oikeat vipit ovatkaan?" ja osoitti merkitsevästi eturiviä. Oman elämänsä vip-vieras. Pitäkää ylimystökorttinne! Minä olen saanut kaiken, mitä olen koskaan halunnut.. Enkä koskaan ole maksanut siitä penniäkään enempää. Nautin pohjasakkana olemisesta.

Muistan kuinka lava meinasi hajota pirstaleiksi. Kuinka lattia jalkojeni alla tärisi yleisön voimasta. Kuinka adrenaliini sai elottoman ruumiini tärisemään. Muistan huutaneeni. Melkein ehkä itkinkin? Ja kiitin teitä.
Siitä että olette yhä olemassa.