lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kiitos ja nähdään Sinivuorilla!

On aika kääntää uusi sivu elämässäni, mikä tarkoittaa vanhan taakse jättämistä. Se taas tarkoittaa lakikirjan sulkemista. Tämä blogi on ollut jo neljä ja puoli vuotta jotakin, mikä on pitänyt kasassa vaikeina aikoina ja jotakin mihin olen levittänyt idiotismin ilosanomaa. Kai täältä jokunen henkevä ajatuskin löytyy. Osa teksteistä on tuhoutunut koodihirviöiden alle, mutta ne jotka eivät niin ne virukoon täällä päiviensä päähän.
Mutta nyt tulin sanomaan kiitos rakkaille todistajilleni! Kiva kun luitte päämäärättömiä juttujani. Nyt jos kiinnostaa jatkaa meiksin elämän seuraamista sillä elämän valoisammalla puolella, kehotan klikkaamaan tätä linkkiä ja seuraamaan sieltä avautuvaa blogia. Tämä oli nyt tässä. Melkein pelottavaa miten helppoa hyvästien sanominen joskus on.

ps. I'm still me. 

maanantai 17. helmikuuta 2014

Vai johtuuko huimaus siitä että päästit irti?

Joskus tulee eteen hetkiä, jolloin muurit edessäni ovat korkeita ja joudun miettimään mitä tapahtuisi jos kesken matkan putoaisin. Olisiko joku silloin pitämässä köydestä? Jos, voinko luottaa siihen ettei hän kohmeisilla näpeillään hankaa köyttä poikki. Köyttä, jonka varassa minä roikun. 
Se on osa elämää. Roikut kymmenien metrien korkeudessa ja ainoa asia, joka pitää sinut olemassa, on ihminen köyden toisessa päässä. Uskallanko kapinoida sitä vastaan ja uskooko hän, jos sanon olevani oikeassa? 
Se on kuin ketjureaktio. Minä roikun jonkun varassa, joku roikkuu minun varassani. Hänen takanaan on kolmas ja minun henkeni riippuessa toisesta, hänen elämänsä on jonkun toisen käsissä. Epäröinnin hetkellä jokaista pelottaa eikä silloin voi muuta kuin luottaa. Kun yksi päättää toimia, me kaikki tipumme. Jos hän on yläpuolellani.

Köyden katkaiseminen on helppoa. Se tuo hetken helpotuksen tullessaan ja olo tuntuu kevyeltä. Matkan jatkaminen muutaman kymmenen metriä on helppoa, mutta ylös päästessäsi tunnet tukehtuvasi. Hapen puuteko niin korkealla saa pääsi pyörimään, vai johkuuko huimaus siitä että päästit irti? Et itsestäsi vaan niistä, jotka roikkuivat sinun varassasi.
Köysi on hento väline, joka sitoo meidät yhteen. Joskus sen katkaiseminen tuntuu liiankin helpolta ratkaisulta. Mutta oletko ajatellut että mitä paremmin opimme kiipeämään, sitä kevyempi taakka olemme yläpuolellamme oleville? Ja jos annat mahdollisuuden sinun varassasi roikkuville, he saavat oppia. Sinun taakkasi kevenee kiivetessäsi eikä happi lopu ylös päästessäsi, koska tiedät tehneesi oikein.

Olen kuilun partaalla. Koko elämäni riippuu yhdestä ihmisestä yläpuolellani. Yksi päätös ja minä tipun. Joudun oikeasti ajattelemaan pystyisinkö elämään itseni kanssa, jos viillän köyden poikki alapuolellani. Kuinka paljon se haittaisi? Alhaallahan on kevyt lumikerros pehmentämässä laskua. Ei kukaan kuolisi, mutta häntä sattuisi. Eikä hän ehkä koskaan antaisi sitä anteeksi. Roikun kahden pahan välissä ja kamalinta on että tiedän pystyväni siihen.
Tänään haastan itseni. En halua katkaista köyttä alapuolellani, mutta haluan keventää taakkaa joka saa ihmismielen harkitsemaan puukon käyttöä. Päätän toimia toisin, sillä tavalla jonka tunnen oikeaksi. Tungen puukon takaisin taskuuni ja jatkan matkaani ylöspäin.
Tässä maailmassa oikeita voittajat ovat ne, jotka eivät käytä puukkoa. 

maanantai 20. tammikuuta 2014

Tähtimeren neito

Olen seikkailija luonteeltani. Minuun turvautuvat ne, jotka tarvitsevat jotakin arvokasta. Jotakin, mitä muut kaltaiseni eivät voi heille tarjota. Olen nähnyt aarteen poikineen ja kokenut löytämisen riemun sekä katkeran tappion. Olen kulkenut merten toiselle puolelle ja takaisin. En kaipaa mitään itselleni, sillä tuntemattomalla maalla tanssiminen käy parhaimmasta palkkiosta. Anna minulle tehtävä ja olet velkasi maksanut.
Kerran sain tehtävän hakea valkovuokkoja lehtometsästä, kevään ensi tunteina. Lähdin riemuiten matkaan ja askeleeni oli kevyt. Aurinko korvensi huuliani ja sai ne kihelmöimään. Tiesin etten nukkuisi ensi yönä, mutta polte ei saanut minua raiteiltani. Vihreä maa jalkojeni juuressa ja orastavat hiirenkorvat tuulessa liehuen, ei siinä hetkessä voinut ajatella huomista.
Löysin kauniit vuokkosi, kumarruin niitä keräämään. Varoin astumasta yhdenkään hennoille lehdille ja pian käsissäni oli osa valkoisten tähtien merta. Nenässäni tuoksui vehreys, metsä heräsi ympärilläni valkean peittonsa alta. Silloin minä kuulin jotakin, minkä kaltaista en ollut kuullut tuhansilla matkoillani. Se sai aikaan poltteen rinnassani ja minun oli pakko seurata sen sulosointuja. Joku lauloi kultaisella äänellä ja unohdin kaiken muun ympärilläni. Huomaamattani sotkin tähtimeren järjestystä unohtaessani kuinka raskaaksi kevyt askeleeni oli äkkiä muuttunut.
Heleä ääni voimistui ja korvissani kohisi kuin painaisin meren kotiloa ihoani vasten. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän ääni vaati huomiotani. Vaivoin hidastin askeltani jotten pelästyttäisi häntä. Silloin minä näin hänet. Kultainen tukka valtoimenaan, ei takun takkua. Ja ne silmät, tunsin hukkuvani niiden katseen alla. Hänen äänensä sammui kuin yön seinään, kun hän huomasi minut. Eksyneen matkalaisen, joka on seitsemällä merellä seilannut eikä kertaakaan tuntenut epävarmuutta suunnasta.
Hänen ihonsa pehmeys ja hymynsä hyvyys. Hän tunsi minut, vaikkei polkumme olleet aikaisemmin kohdanneet. Hänen askeleestaan ei lähtenyt ääntäkään kun hän nousi joen penkkaa pitkin luokseni. Enkä minä parka osannut kuin tuijottaa suu auki tätä seireeniä tielläni. Ei hän seireeni ollut, vaan Joen tytär. Ojensin hänelle palasta tähtimerta ja sain palkkioksi tuon kauniin hymyn. Hän kertoi minulle ettei ollut koskaan nähnyt mitään kauniinpaa. Lupasin että toimittasin hänelle kevään ensimmäiset tähdet joka vuosi tästä eteenpäin, mikäli hän vain lähtisi mukaani.
Ja hän palkitsi minut hymyllä.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Tässä vuodessa on liian vähän minuutteja

Aloitin tämän merkinnän neljä kertaa enkä saanut kirjoitettua sitä loppuun. Yritin kirjoittaa viime vuodesta jonkinlaista koostetta, mutta en vain saanut puettua ajatuksiani sanoiksi. Sitten päätin että keskitän ajatukseni tulevaisuuteen, tähän alkaneeseen vuoteen.


Tulen olemaan kiireinen. Tätä vuotta on kulunut vasta yksitoista päivää, mutta tunnen luissani että nyt ollaan kiireen äärellä. Tänä vuonna tulen kirjoittamaan enemmän kuin laki sallii. Tänä vuonna kuvaan enemmän kuin aikaisempina vuosina yhteensä. Tänä vuonna hukun tehtäviin, tänä vuonna suoriudun ulos tästä lafkasta. Tai se tapahtuu ehkä vasta ensi vuonna ja se on sitten uusi asia, josta ei puhutakkaan aivan vielä.


Kiireen keskellä aion kuitenkin olla vapaa ja onnellinen. Ne ovat ainot ehdot, mitkä asetan tälle vuodelle. Viime vuosi oli vuosi, jolloin opettelin onnellisena olemisen jaloa taitoa ja nyt koen oppineeni sen peruselementit. Tai ne asiat, jotka tekevät minut itseni onnelliseksi. Ja uskokaa kun sanon, aion tosiaan toteuttaa onnellisuuden suunnitelmani.
Tänä vuonna unelmista tulee totta.


Olkoon tämä vuosi myös matka omaan sisimpään. Toivon että meistä jokainen löytää tänä vuonna itsestään jotain uutta. Toivon että ihmiset, jotka eivät koe olevansa onnellisia, löytävät ne muurit itsestään ja murtavat ne. Muutoksen pitää lähteä omasta itsestä, muuten muutosta ei tapahdu. Toivon että kaikki löytävät itsestään voiman ja rohkeuden alkaa rakentamaan omaa elämäänsä sellaiseksi, mitä sen pitäisi olla. Päätä mitä olet ja sitten ole se. Yksinkertaisuudessaan se on niin helppoa, mutta käytännössä se onkin sitten kaikkea muuta. Mutta mutkaisen tien päässä päättäväisyys palkitaan.


Tänä vuonna aion edelleen olla se sama kusipää, joka olen ollut aikaisempinakin vuosina. Mutta onnellinen kusipää, joka ei anna kiireisestä ajastaan niille, jotka eivät sitä ansaitse. Tässä vuodessa on liian vähän minuutteja, jotta tuhlaisin ne kehen tahansa. Olkoon tämä vuosi omistettu unelmille, rakkaudelle, kohtalolle ja parhaille ihmisille!

perjantai 20. joulukuuta 2013

Ja se kutsuu Petoa luokseen

Olen kaislikossa piilosilla ja tuijotan jättimäistä petoa, joka taas on kiinnittänyt kaiken huomionsa palavaan kaupunkiin järven päällä. Teen käsilläni eleen, jolla käsken olla hiljaa ja viiton sitten pieniä ihmisiä jatkamaan pakoaan kaislikon halki kauemmas liekeistä.
Tajuan jotakin ja sydämeni jättää lyönnin väliin.

Kiiruhdan siskonpoikieni perässä palavasta talosta yläkertaan vieviin portaisiin. Kuulen jonkun huutavan. Pysähdyn ja käännyn hetkeksi katsomaan taakseni, jolloin harkitsen aavistuksen. Se riipaisee vain kerran, mutta tämä kaupunki ei ole minun ongelmani. Velvollisuuteni juoksee juuri yläkertaan. Niinpä käännän selkäni ihmisten kärsimykselle ja juoksen puiset portaat viimein ylös, pohtien samalla.. Pitäisikö minun jättää karvakauluksinen viitta taakseni? Se on tällä hetkellä ainoa symboli, joka kertoo siitä kuka olen.

Juostessani, katsahdan vielä viimeisen kerran taakseni. Näen lapsuuden ystäväni viitanhelman katoavan palavan pylvään taakse ja pysähdyn hetkeksi. Tajuan sanomattakin ettei hän hylännyt minua vaan erkani pienentyneestä joukostamme vain voidakseen tehdä jotain hyväksemme. Kiitän häntä mielessäni ja jatkan juoksemista.

Pysähdyn viimein hiekkatielle ja huokaisen helpotuksesta. Palava kaupunki on jäänyt taaksemme ja saatan hetken hengähtää. Kaivan taskustani hopeisen, timantein kirjaillun sormuksen ja katselen sitä hetken. Se näyttää aivan tavalliselta sormukselta, mutta samassa saan ikävän välähdyksen. Tulinen rengas, jota seuraa pedon huuto järveltä käsin. Tajuan ettemme ole enää turvassa.

Käsken poikia piiloutumaan. Nuorempi tekee kuten käsken, mutta pojista vanhempi vaatii päästä mukaani. Pyydän häntä pysymään veljensä luona ja lupaan, etten lähde kuolemaan. Että etsin heidät vielä kun tämä kaikki on ohi. Suutelen pojan päälakea ja käsken tuota kiiruhtamaan. Tiemme eroavat ja lähden itse juoksemaan tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan.

Katson sormusta kädessäni ja puhun sille. Haastan Mustan Ruhtinaan vastaamaan uhooni, mutta samassa tämä puhelu keskeytyy vanhan naisen pysäyttäessä minut. Sanon tämän olevan nyt hieman huono hetki, sillä puhun juuri Sauronin kanssa.

Yritän päästä eroon sormuksesta. Heitän sen pellolle aina vain uudelleen, mutta aina se palaa magneetin tavoin luokseni. Ymmärrän ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin paeta ja jättää kaikki taakseni. Sormus vainoaa minua ja se kutsuu Petoa luokseen.

Juoksen.


ps. mun unimaailma on joskus hyvin, hyvin eeppinen

tiistai 17. joulukuuta 2013

Lunta sataa.

Se värjää valkein timantein ja peittää hennolla harsollaan pahan maan. Katselen kuinka hiutaleet laskeutuvat hiljalleen kädelleni ja sitten katoavat. Tunnen hymynkareen kasvoillani ja kosteuden silmäkulmassani. Jatkan käteni tuijottelua ja jos joku kiinnittäisi minuun huomiota, hän pitäisi minua varmaan hulluna.
Rosoinen timantti laskeutuu kädelleni ja jää siihen odottamaan. Sillä menee hetki, mutta sitten sekin katoaa. Kai se uskalsi jo viipyä luonani hetken pidempään. Seuraava hiutale tuli jäädäkseen ja rentoutan käteni rintaani vasten. Pian se saa pienen kaverin luokseen ja voin jo kuvitella sen jälleen näkemisen riemun. Onhan taivaista tähän hetkeen pitkä matka.
Ympärilläni on hiljaisuus. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, olen viimein yksin. En tunne kylmyyttä, en kipua. En ruumiini lämpöä enkä maailman taakkaa harteillani. Hengitän verkkaisesti ja minusta tuntuu että odotan jotakin. Mieleni kiemurat eivät jaksa enää muistaa mitä, mutta tunne on vahva.
Katson kuinka seuraava lumihiutale laskeutuu korkealta taivaasta ja tipahtaa kämmenelleni. Kaksi edellistä ottavat sen hiljaisina vastaan. Lumi kietoo minut syleilyynsä. Alan vainvihkaa tuntea sen luoman lämmön ympärilläni. Mutta mitä minä vielä odotan?

Aika antoi minulle liikaa itsestään. Hiljaisuuden keskellä olin yksin ajatuksieni kanssa. Ja kun oikein pinnistin, huomasin toivovani anteeksiantoa. Että ne, jotka illalla ovat täällä tanssimassa ja laulamassa, unohtaisivat virheeni ja muistaisivat etten teoillani tarkoittanut muuta kuin hyvää. Olin liian kauan muukalainen ja sellaisena pysymisen pelko kirjoitti elämäni viimeiset sivut. Jos nyt saisin tehdä jotain toisin, en olisi koskaan halunnut mitään itselleni.
Varjo lankeaa ylleni ja suljen silmäni. Kaukaisuudessa kuulen isäni huutavan nimeäni ja kutsuvan minua luokseen. Pysymään hänen kanssaan. Tunnen olevani turvassa hänen vahvoilla käsivarsillaan. Ne ovat ainoa lämpö, jonka tunnen tässä kylmenevässä maailmassa. Huokaisen viimeisen kerran ja kuiskaan


Hyvästi nyt jää, sinä lempeän lännen lapsi.”

maanantai 9. joulukuuta 2013

Pitäkää ylimystökorttinne!

Eilen oli hirveä olo. Tärisin ja vapisin. Maailma pimeni ympärilläni eikä lattia pysynyt paikoillaan. Minua oksetti. Olin kalpea kuin lakana ja vanhat meikit olivat pinttyneenä naamallani. Minun ei tarvinut maskeerata itselleni silmäpusseja, ne olivat omasta takaa. Äitini kysyi minulta "joko meikkasit?".
Aamulla minun oli kylmä. Päätä särki edelleen. Niskat olivat tulessa. Maailma pyöri edelleen ja paha olo oli tullut jäädäkseen. Olin nukkunut kuusitoista tuntia. Paikkoja sattui ja nyt en voi muuta tehdä kuin yskiä.
Tämä kaikki kertoo tarinaa vuoden 2013 parhaasta viikonlopusta.

Michael Monroen facebook-sivulta

Tarina alkaa jostain hyvin kaukaa. Tuntui kuin olisin ollut tien päällä viisi yötä, vaikka todellisuudessa niitä oli vain kolme. Nukutut tunnit voidaan laskea kahden käden sormilla. Ja sen, ystävät ja talonmiehet, sen pystyy lukemaan uurteista kasvoillani. Tyhjä katseeni ja siihen sekoittuva typerä hymyni voivat kertoa teille koko tarinan. Yksi näky kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Fyysinen kylmyys on jo kadonnut, mutta mieleni lojuu edelleen syväjäädytettynä jossain Helsingin kaduilla. Muistan karhean posken naamallani ja ne tutut nallekarhun silmät. Pystyn yhä tuntemaan sen lujan rutistuksen, josta tein ehkä liikaakin tulkintoja pienen kuplani sisällä. Nyt sinä olet toipumaan päin, minä olen vain askeleen jäljessä.


Muistan pizzan, katkarapupiirakan ja tosca-kakun. Kahvin. Muistan juoneeni batteryn, mutten muista missä ja milloin. Muistan typerät jutut. Kuinka takin alla voi kaivaa nenää ilman että kukaan näkee. Kuinka Ärpällä ja Justin Bieberillä on lehtolapsi nimeltä Robin. Muistan painimisen hotellin lattialla. Ja sen aidan, joka antoi meille etulyöntiaseman. Joskus on hyvä olla porukan vanhus.

Michael Monroen facebook-sivulta

Mitä muuta muistan? Muistan kuinka nauroimme niille paremmille ihmisille, jotka kolme kirjainta lipussaan katselivat meitä ylhäältä alas. Muistan kuinka kirottu lokki kysyi "keitähän ne oikeat vipit ovatkaan?" ja osoitti merkitsevästi eturiviä. Oman elämänsä vip-vieras. Pitäkää ylimystökorttinne! Minä olen saanut kaiken, mitä olen koskaan halunnut.. Enkä koskaan ole maksanut siitä penniäkään enempää. Nautin pohjasakkana olemisesta.


Muistan kuinka lava meinasi hajota pirstaleiksi. Kuinka lattia jalkojeni alla tärisi yleisön voimasta. Kuinka adrenaliini sai elottoman ruumiini tärisemään. Muistan huutaneeni. Melkein ehkä itkinkin? Ja kiitin teitä.
Siitä että olette yhä olemassa.