Olen
seikkailija luonteeltani. Minuun turvautuvat ne, jotka tarvitsevat
jotakin arvokasta. Jotakin, mitä muut kaltaiseni eivät voi heille
tarjota. Olen nähnyt aarteen poikineen ja kokenut löytämisen
riemun sekä katkeran tappion. Olen kulkenut merten toiselle puolelle
ja takaisin. En kaipaa mitään itselleni, sillä tuntemattomalla
maalla tanssiminen käy parhaimmasta palkkiosta. Anna minulle tehtävä
ja olet velkasi maksanut.
Kerran
sain tehtävän hakea valkovuokkoja lehtometsästä, kevään ensi
tunteina. Lähdin riemuiten matkaan ja askeleeni oli kevyt. Aurinko
korvensi huuliani ja sai ne kihelmöimään. Tiesin etten nukkuisi
ensi yönä, mutta polte ei saanut minua raiteiltani. Vihreä maa
jalkojeni juuressa ja orastavat hiirenkorvat tuulessa liehuen, ei
siinä hetkessä voinut ajatella huomista.
Löysin
kauniit vuokkosi, kumarruin niitä keräämään. Varoin astumasta
yhdenkään hennoille lehdille ja pian käsissäni oli osa valkoisten
tähtien merta. Nenässäni tuoksui vehreys, metsä heräsi
ympärilläni valkean peittonsa alta. Silloin minä kuulin jotakin,
minkä kaltaista en ollut kuullut tuhansilla matkoillani. Se sai
aikaan poltteen rinnassani ja minun oli pakko seurata sen
sulosointuja. Joku lauloi kultaisella äänellä ja unohdin kaiken
muun ympärilläni. Huomaamattani sotkin tähtimeren järjestystä
unohtaessani kuinka raskaaksi kevyt askeleeni oli äkkiä muuttunut.
Heleä
ääni voimistui ja korvissani kohisi kuin painaisin meren kotiloa
ihoani vasten. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän ääni vaati
huomiotani. Vaivoin hidastin askeltani jotten pelästyttäisi häntä.
Silloin minä näin hänet. Kultainen tukka valtoimenaan, ei takun
takkua. Ja ne silmät, tunsin hukkuvani niiden katseen alla. Hänen
äänensä sammui kuin yön seinään, kun hän huomasi minut.
Eksyneen matkalaisen, joka on seitsemällä merellä seilannut eikä
kertaakaan tuntenut epävarmuutta suunnasta.
Hänen
ihonsa pehmeys ja hymynsä hyvyys. Hän tunsi minut, vaikkei polkumme
olleet aikaisemmin kohdanneet. Hänen askeleestaan ei lähtenyt
ääntäkään kun hän nousi joen penkkaa pitkin luokseni. Enkä
minä parka osannut kuin tuijottaa suu auki tätä seireeniä
tielläni. Ei hän seireeni ollut, vaan Joen tytär. Ojensin hänelle
palasta tähtimerta ja sain palkkioksi tuon kauniin hymyn. Hän
kertoi minulle ettei ollut koskaan nähnyt mitään kauniinpaa.
Lupasin että toimittasin hänelle kevään ensimmäiset tähdet joka
vuosi tästä eteenpäin, mikäli hän vain lähtisi mukaani.
Ja
hän palkitsi minut hymyllä.