 |
| To those who run IN when others run OUT |
Mikään maailman katastrofi ei ole koskettanut minua niin paljon kuin tuon päivämäärän terrori-iskut New Yorkin World Trade Centeriin. Olin tuolloin yksitoista vuotias enkä varmaan tiennyt maailman pahuudesta mitään, joten moisen näkeminen suorana lähetyksenä on jättänyt ikuisen jälkensä. Muistan kuinka ensin epäiltiin onnettomuutta ensimmäisen koneen iskeydyttyä toiseen torneista. Minua alkaa melkein itkettää kun muistelen sitä hetkeä kun seurasimme henkeä pidätellen kuinka toinen kone lähestyi ja lopulta osui kohteeseensa. Kuvat alas hyppivistä ihmisistä ovat syöpyneet verkkokalvolleni. Se hetki kun ensimmäinen torneista sortui suorilta jaloilta alas.. Ja ehkä tuntia myöhemmin sama tapahtui myös kaksoselle. Siitä on muodostunut minulle jonkinlainen perinne, mutta joka vuosi tähän aikaan, käytän päivän istumalla koneen ääressä ja katsomalla videoita tuolta päivältä. Luen artikkeleita, koen ne hetket yhä uudelleen. Never forget. Tänään on taas se päivä, jolloin herään pienessä mielessäni muistamaan iskuissa kuolleita. En tuntenut yhtään uhreista, Luojan kiitos, mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin; sydämeni on aina, joka vuosi, ollut kokemassa kaiken uudelleen. Ollut niiden ihmisten luona, jotka tänään tarvitsevat voimia ja rohkeutta. Niiden, jotka tarvitsevat luvan surra vieläkin, vaikka tapahtumasta on kulunut jo yksitoista vuotta.
Joka vuosi sitä tajuaa jotain uutta, vaikkei koskaan pystykään täysin ymmärtämään mitä tapahtui ja miksi. Kuka tekee näin paljon pahaa ja miksi? Syythän tiedetään, mutta voiko niitä ymmärtää? En minä ainakaan. Tänä vuonna tajusin että WTC:n romahtaessa, siellä menehtyi paitsi loput ulospyrkivät.. Myös ne, jotka pyrkivät sisään auttamaan. 343 palomiestä menetti henkensä tuona päivänä, koska he halusivat auttaa loukkuun jääneitä. Kuvitelkaa.. 343 palomiestä. Muistetaan myös heitä tänään, jooko?
Lisäksi minun on aivan pakko nostaa esiin myös mies, jota arvostan eniten koko maailmassa. Kyllä, Michael Monroet ja Peter Jacksonit jäävät kakkoseksi koska tätä miestä ei voi olla arvostamatta liikaa; Ben Sliney, mies joka tyhjensi USA:n ilmakehän lentokoneista terrori-iskujen jälkeen. Kuka pystyy sellaiseen ratkaisuun moisen paineen edessä? Ei kukaan. Paitsi Ben Sliney. Tästä aiheesta voisi jatkaa ikuisuuden, mutta luulisin että oleellisin tuli sanottua. Tänään haluan lähettää ajatukseni niille, jotka menettivät henkensä, ystävänsä, perheenjäsenensä, kotinsa.. Tänään haluan kiittää noita 343 palomiestä siitä että he antoivat kaikkensa, jotta maailma olisi edes hitusen parempi paikka elää.
Voisinpa tehdä enemmän.
Voimia. Uskoa. Toivoa. Parempaa huomista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti