Tähtimeren neito

Olen seikkailija luonteeltani. Minuun turvautuvat ne, jotka tarvitsevat jotakin arvokasta. Jotakin, mitä muut kaltaiseni eivät voi heille tarjota. Olen nähnyt aarteen poikineen ja kokenut löytämisen riemun sekä katkeran tappion. Olen kulkenut merten toiselle puolelle ja takaisin. En kaipaa mitään itselleni, sillä tuntemattomalla maalla tanssiminen käy parhaimmasta palkkiosta. Anna minulle tehtävä ja olet velkasi maksanut.

Kerran sain tehtävän hakea valkovuokkoja lehtometsästä, kevään ensi tunteina. Lähdin riemuiten matkaan ja askeleeni oli kevyt. Aurinko korvensi huuliani ja sai ne kihelmöimään. Tiesin etten nukkuisi ensi yönä, mutta polte ei saanut minua raiteiltani. Vihreä maa jalkojeni juuressa ja orastavat hiirenkorvat tuulessa liehuen, ei siinä hetkessä voinut ajatella huomista.

Löysin kauniit vuokkosi, kumarruin niitä keräämään. Varoin astumasta yhdenkään hennoille lehdille ja pian käsissäni oli osa valkoisten tähtien merta. Nenässäni tuoksui vehreys, metsä heräsi ympärilläni valkean peittonsa alta. Silloin minä kuulin jotakin, minkä kaltaista en ollut kuullut tuhansilla matkoillani. Se sai aikaan poltteen rinnassani ja minun oli pakko seurata sen sulosointuja. Joku lauloi kultaisella äänellä ja unohdin kaiken muun ympärilläni. Huomaamattani sotkin tähtimeren järjestystä unohtaessani kuinka raskaaksi kevyt askeleeni oli äkkiä muuttunut.

Heleä ääni voimistui ja korvissani kohisi kuin painaisin meren kotiloa ihoani vasten. Mitä lähemmäs tulin, sitä enemmän ääni vaati huomiotani. Vaivoin hidastin askeltani jotten pelästyttäisi häntä. Silloin minä näin hänet. Kultainen tukka valtoimenaan, ei takun takkua. Ja ne silmät, tunsin hukkuvani niiden katseen alla. Hänen äänensä sammui kuin yön seinään, kun hän huomasi minut. Eksyneen matkalaisen, joka on seitsemällä merellä seilannut eikä kertaakaan tuntenut epävarmuutta suunnasta.

Hänen ihonsa pehmeys ja hymynsä hyvyys. Hän tunsi minut, vaikkei polkumme olleet aikaisemmin kohdanneet. Hänen askeleestaan ei lähtenyt ääntäkään kun hän nousi joen penkkaa pitkin luokseni. Enkä minä parka osannut kuin tuijottaa suu auki tätä seireeniä tielläni. Ei hän seireeni ollut, vaan Joen tytär. Ojensin hänelle palasta tähtimerta ja sain palkkioksi tuon kauniin hymyn. Hän kertoi minulle ettei ollut koskaan nähnyt mitään kauniinpaa. Lupasin että toimittasin hänelle kevään ensimmäiset tähdet joka vuosi tästä eteenpäin, mikäli hän vain lähtisi mukaani.

Ja hän palkitsi minut hymyllä.