Torstaista.. Noh, meillä oli koulussa ihonhoidon teoriakoe, johon luin nostalgisesti bussilla matkalla Kouvolaan. Onnistuin lukemaan alueen kerran läpi ja sitten tuli tuskaisen paha olo enkä voinut enää vilkaistakaan tekstiä kohden. Niinpä lukeminen sai riittää ja toivotaan nyt että se ritti. Koe oli aika helppo sinänsä ja sain aika hyvin vastauksia paperille. Uskallan odottaa jotain ihan kohtalaista numeroa sikäli kuin sillä mulle mitään merkitystä olisikaan. Koe ei nyt ole kuitenkaan torstain pääpontti (vaikka ehkä sen olisi pitänyt olla)vaan se, mitä tapahtui sen jälkeen. Kello ei ollut edes 11 vielä silloin kun saavuin asemalle etsiskelemään mahdollista bussia, joka menisi mahdollisimman lähelle kotiani. No ilmeni että pääsen vain Voikkaalle saakka ja aloin soittelemaan kaikki ihmiset läpi (eli siskoni ja äitini :'D) josko saisin kyydin siitä eteenpäin. Noh, en saanut.
Tuli 8 kilometrin kävelylenkki.
Ja tuosta kävelylenkistä nyt enemmän. Ei se oikeastaan ensinäkään ollut mikään lenkki, vaan suoraa asfalttitietä tennarit jalassa. Ei kovin kivaa sinänsä, mutta selkeästi mahdollista. Hyvä musiikki kantoi pitkälle ja tulipa mieleen lapsuuskin siinä katsellessani söpöjä pieniä perhosentoukkia jotka pyrkivät tien toiselle puolelle (Miksi ne AINA pyrkivät tien toiselle puolelle?!). Noh siinä kahden tunnin kävelyn aikana onnistui jalat tulemaan lievästi makaronia muistuttavaksi tikuiksi, mutta sen lisäksi (kuten aina) ajatus alkoi laukkaamaan. Aloin ajattelemaan sitä, kuinka pitkä matka tästä hetkestä on päämäärään. Kullakin se on taas omansa, mutta takaan että matka on pitkä. Tai oikeastaan toivon että on, koska silloin se varmasti tuntuu tärkeämmältä. No oma päämääräni (kuten se tuossa vieressä lukee) on edelleenkin Los Angeles ja matka sinne tosiaan on 9003 kilometriä linnuntietä. Eli aika pitkä, veikkaisin. Tuossa tuota vaivaista 8 kilometriä kävellessä alkoi ajattelemaan sekä fyysisesti tuota matkaa että henkiseltä tasolta. Jos 8 kilometriin meni se kaksi tuntia, niin en jaksa edes laskea kuinka kauan menisi kävellä Los Angelesiin (jos se ylipäätään olisi mahdollista). Henkinen taso siis jälleen kerran vei voiton kiinnostuksessa.
Kuten ehkä muistatte mahdollisesti lukeneenne sen blogimerkinnän, jossa puin autokuskien ajotyylin verrannollisuutta kuskin omaan elämään. Noh, jos ette niin löydätte sen varmasti tuosta kesämerkintöjen listasta. No tämä juttu on nyt aika vastaava. 8 kilometrin aikana tuli muutamaan otteeseen sellanen fiilis että ei jaksa, ei niin millään enää. Halusi vain luovuttaa ja jäädä istumaan tienpenkalle odottelemaan että äiti ja mummo kuuden tunnin kuluttua palaisivat Helsingistä ja noukkisivat minut mukaansa. Jokin voima sai kuitenkin jatkamaan. Ehkä se oli tietynlainen tarve näyttää että pystyy siihen. Eihän kukaan ollut näkemässä ja kaikki ohikulkijat tuijottivat autoistaan tuota outoa ilmiötä.
Autoilijat ovat tässä tapauksessa nyt niitä ihmisiä, jotka pyrkivät eteenpäin mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. He pääsevät helposti muiden ihmisten ohi ja nousevat sitäkin nopeammin johtajan ja päättäjien virkaan. Mutta sitten tulee ongelma vastaan; mitä jos auto hajoaa kesken matkan? Juuri kun olet saavuttamassa urasi huipun? Olet keskellä korpea ja autosi hajosi. Olet keskellä urakehitystä ja ideasi loppuu.. Joudut pyytämään jonkun toisen apua ja nöyrtymään siihen ettet olekaan niin voittamaton. Pomon paikka jäi nyt saamatta koska muut autoilijat kaasuttavat ohi. Niin täällä vain tehdään; jos jonkun auto hajoaa niin muut ohikulkijat kääntävät katseensa vasempaan ja painavat kaasua.
Noh, kävelijän on sinänsä helpompaa. Sitä orjentoituu siihen että on pakko mennä eteenpäin vain jalkojen varassa. Kun jalat sanoo ei, niin sitten pysähdytään ja levätään. Tämän jälkeen jatketaan orjentoitunutta kulkua eteenpäin ja jossakin vaiheessa ohitetaan nämä kaasuttelijat, joiden auto hajosi.
Jos autoilijat ovat niitä, jotka tekevät uraansa nopeasti ja vaivattomasti; kävelijät ovat niiden vastakohtia. He etenevät hitaasti, omien voimiensa mukaan. Heillä ei kuitenkaan ole sitä vaaraa että se, minkä avulla he kulkevat, hajoaisi sillä he voivat aina lepuuttaa jalkojaan. Näin nousu pysyy tasaisena eikä suuria riskejä ole.
Nyt kun tämän tiputtaa kunnolla henkiselle tasolle niin voisin sanoa että jos suomalainen haluaa kansainväliseen menestykseen, matka on aina pitkä ja olet aina kävelijän roolissa. Et koskaan pääse helpolla, mutta uskon että kun joskus saavutat sen mitä ikinä tavoitteletkaan, se on kaiken sen vaivan arvoista ja varmasti pysyvämpää kuin se pikainen nouseminen auton avulla!
Autot hajoavat, ihmiset eivät. Think about it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti