Velho koputti oveeni ja sanoi: "I'm looking someone to share in an adventure." ja olin myyty. Se on shokeeraavaa omata eri silmät aamulla, kuin mitä sinulla oli illalla. Se tunne kun kaikki palaset tuntuvat loksahtavan hiljalleen omille paikoilleen. Jokin on muuttunut tavalla, jolla en uskonut sen muuttuvan. Luulin tietäväni mitä halusin, mihin olin menossa ja miksi. Mutta sitten heräsin aamulla ja tajusin näkeväni maailman eri tavalla.
Ihminen. Jalo, hyväsydäminen mutta taipuvainen pahaan, jos sillä voi saada valtaa ja voimaa. Ihminen, joka luonnostaan haluaa puuttua muiden asioihin pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Voidakseen nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Kuolevaiden, joka pelkää aikaa. Juoksee sen edellä, haluaa nähdä kaiken muttei ole valmis astumaan sivuun polultaan. Kivikko polun varrella pelottaa ja syystäkin urhein saa luvan pysyä valmiiksi rakennetulla tiellä. Se ei ole väärin. Koti on siellä missä sydän ja jos sydän on kotona, kukaan ei voi tuomita sinua. Joku heistä rohkaistuu ja astuu sivutielle. Muut pelästyvät, huutavat hänen nimeään ja odottavat kotiinpaluuta. Mutta jos hän ei koskaan palaa, mitä sitten? Jokainen tekee oman valintansa ja siitä heitä kunnioitetaan. Jokainen hyväksyy sen ja elämä jatkuu.
Kauan sitten löysin itsestäni haltian. Sen olennon, joka rakasti luontoa. Eli sen armoilla ja tunsi kuuluvansa sen keskelle. Sen olennon, jota veri veti kuolemattomille maille. Meren yli. Pois täältä.. Harmaalla laivalla, jonka tarkoitus ei ollut koskaan palata takaisin. Olento, joka eli ikuisesti. Johon kenelläkään ei ollut valtaa vaikuttaa. Olento, joka nautti tanssista ja musiikista, runoista ja tarinoista. Oli nähnyt kaiken ja oli näkevä enemmän, koska kuolevaisuus ei rajoittanut hänen silmiään. Hän oli samaan aikaan vanha ja näki enemmän kuin muut. Tiesi enemmän kuin muut arvasivatkaan. Mutta samaan aikaan hän oli ikuisesti lapsi ja osasi nauttia elämän pienistä iloista siitäkin huolimatta että oli elänyt aina. Aika ei vaikuttanut hänen ajatuksiinsa.. Lapsi hänen sisällään eli, vaikka ajoittain ikuinen kaipuu merten yli oli musertaa hänet.
Kääpiö. Olento, joka kaivaa tiensä omaan valtakuntaansa. Kivi kiveltä louhii ja rakentaa palatsin, johon tervetulleita ovat vain ne, jotka ovat hänen saliensa arvoisia. Kääpiö on valmis tekemään kaikkensa sen eteen, johon uskoo ja jota rakastaa. Hän on valmis asettamaan itsensä sen kaiken eteen kuin muuriksi, jotta kukaan vihamielinen ei pääsisi käsiksi vuoren sydämeen. Valtakunnan rakentaminen käy hitaasti. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla vaan vuosien työllä ja aherruksella. Aikain saatossa sitä saattaa unohtaa hetkeksi miksi jatkaa samaa työtä vuodesta toiseen, mutta ajalla on tapana muistutella tärkeistä asioista jottei todellinen syy koskaan unohtuisi täysin. Kun valtakunta on viimein valmis, kääpiö voi istua hetkeksi aloilleen ja tuntea kuuluvansa johonkin. Hän tietää että se mitä hän on rakentanut on jotain niin kallista että sen takia uskaltaa pistää henkensä alttiiksi vaaralle.
Viime aikoina olen löytänyt itsestäni myös hobitin. Sen pienen olennon, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Sen olennon, joka haluaa vetäytyä omaan pieneen koloonsa ja joka rakastaa vieraita ja ystäviä, mutta joka haluaa tietää etukäteen heidän tulostaan. Se olento arvostaa elämän yksinkertaisuutta ja sitä että on olemassa koti, johon palata pitkän päivän päätteeksi. Hyvä ruoka ja juoma ovat elämän suurimpia nautintoja. Mutta samalla kun hän istuu takkatulen ääressä ja nauttii hiljaisuudesta, hänen sydämessään elää seikkailija. Se tarvitsee aika-ajoin pienen tönäisyn ovensuussa, mutta kun aloite on tehty.. Hän kulkee minne tie hänet ikinä viekään. Häntä pelottaa ja hän ikävöi kotiaan, mutta hänestä kuoriutuu oman elämänsä sankari. Rohkeus ja pelko kävelevät käsikädessä hänen rinnallaan. Hän tekee virheitä, mutta hänelle annetaan ne anteeksi koska hän tarkoittaa teoillaan vain hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti