Ja mun elämä kaatuisi kuin korttitalo

Kaikki kirjoittavat nyt kuluneesta vuodesta 2012. Kertaavat tapahtumia vuoden takaa ja se on ihan fine. Se on oikeastaan aika kivaakin. Itse yritin samaa. Tongin facebookin ihmeellistä maailmaa ja kirjasin pääpointteja viime vuodelta.. Mutten sitten osannut kirjoittaa niistä. Sen sijaan päätin avata ihmisille omaa sielunmaisemaani. Sitä toista puolta minusta, mitä vain harvat tämän blogin lukijoista ovat päässeet todistamaan. Se johtuu vain piireistä. Niissä piireissä ei näistä asioista sen suuremmin puhuta.. Mutta tämä on minun blogini, minun elämäni ja.. minun yksi neljästä tukipilarista. Mitkä ne kolme muuta on, se jääköön toistaiseksi hiljaisuuteen.

Kuinka monella on unelma? Moniko muistaa mistä unelma lähti? Kuka luuli unelman olevan vain unelma.. Kuin lähtisi tavoittelemaan tähtiä taivaalta? Kuka alkoi uskoa unelman toteutumiseen? Miksi unelma on olemassa? Voisiko sen tavoittaa..
Suurin kysymys on nyt miksi? Ja siihen haluan antaa vastauksen.

En tarkalleen muista kuinka vanha ipana olin kun sain parhaalta ystävältäni yli tuhatsivuisen eeppoksen ensimmäisen kerran käteeni. Hän yritti vakuuttaa minut siitä että kirja olisi lukemisen arvoinen. Saatoin olle yhdeksän, kymmenen vanha. Todennäköisesti. No enhän minä sitä jaksanut lukea koska niin tavattoman tylsää ja puuduttavaa tekstiä en ollut aikaisemmin käsiini saanut. Perseestähän se ratkaisu oli, myönnän, mutta annoin kirjan takaisin myöntäen tappioni. Se oli kuitenkin lopun alkua.

Olin 11 vuotias kun se tapahtui. Siitä hetkestä on kulunut jo toinen samanlainen vuosimäärä enkä uskonut rakastuvani uudestaan. Muistan sen hetken kuin eilisen. Olin edesmenneen velipuoleni (jos niin nyt voi sanoa) kotona käymässä ja hän ojensi minulle uudenuutukaista vhs:ää. Otin sen vastaan lainatakseni, vaikka vähän vaikutti siltä etten tulisi siitä pitämään.. Oikeassahan minä olin. En pitänyt siitä, minä rakastuin siihen. Se jätkä edessäni kuitenkin vakuutti minut siitä että elokuva kannattaisi katsoa.
Se elokuva oli Taru Sormusten Herrasta; Sormuksen Ritarit. Menin kotiin. Huokaisin ja pyörittelin sitä kädessäni ja huokaisin uudestaan kolmen tunnin pituudelle. No.. Iskin sen elokuvan kuitenkin soittimeen enkä ole ikinä tehnyt parempaa ratkaisua elämässäni.

Jokin muuttui silloin. Tunsin rakastuvani ensimmäistä kertaa oikeasti. Aito rakkaus ei kuole koskaan, ei vielä tähänkään päivään mennessä. Ja nyt kun sanon että rakastuin niin helvetti tarkoitan joka ainoaa tavua ja kirjainta. En ole koskaan rakastunut kehenkään tai mihinkään yhtä palavasti. Miten elokuvaan voi rakastua? Sitä en tiedä enkä lähde spekuloimaan, mutta se elokuva antoi minulle uuden suunnan elämässäni.
Ajatus siitä kuinka elokuvantekeminen on varmaan kivaa touhua, syttyi. Eikä vain se vaan niin moni muukin ajatus syöksyi rytinällä 11 vuotiaan pääkoppaan eikä loppua näy eikä kuulu. Ohimenevä vaihe? Tuskin.

Kuninkaan Paluu oli mieletön elämys. Kävin katsomassa sen yön ensi-illassa parin kaverini kanssa. Voi sitä oli odotettu.. Sitä oli odotettu niin perhanan paljon ettei kukaan voi käsittää sitä. Itkin katkeran suloisia kyyneleitä kun elokuva sai loppunsa ja luulin kaiken loppuvan. Mutta kaikki vasta alkoi. Tiedän, tiedän.. Kliseisyyden multihuipentuman ääripää mutta mitä vittua mä voin sanoa? Se oli alku!

LotR on luonut mulle ystävyyssuhteita, se on vahvistanut vanhoja, se on opettanut mulle elämän perusasioita. Se on antanut mulle unelmia ja tavotteita. Se on mun raamattuni ja uskon että kaikkeen löytyisi vastaus Tolkienilta jos alkaisi tonkimaan. Ne elokuvat taas.. Ne anto mun elämälle uuden suunnan. En muista elämää ennen Sormusten Herraa. Kun näin ensimmäisen kerran Sormusten Herran making of-extroja, tajusin että mut on tehty tätä alaa varten. Se iski niin lujaa, niin kovaa ja korkealta että voi jumalauta. Silloin mä tajusin että tää on mun juttu. Mun täytyy päästä tekemään leffoja.

Kukaan ei tule koskaan tajuamaan kuinka äärimmäisen iso juttu LotR on mulle ja niin miljoonalta eri kantilta katsottuna. Siihen liittyy Tolkien, kirja, Tolkienin muut kirjat, Keski-Maa, Peter Jackson, elokuva.. koko se järjettömyys mikä siihen elokuvaan liittyy. Tää on mun elämän kulmakivi. Jos joku veis multa LotRin, mua ei ois enää. Se on fakta. Mun elämä kaatuis kuin korttitalo.
Mä katson ihmisiä erilailla kuin ennen LotRia. Mä uskon rakkauteen.. Mä tiedän että ystävyys on vahvempaa ja tärkeämpää kuin romanssi. Rakkaus ystävien välillä on pysyvää. Mä osaan ajatella asioita eri suunnista. Mä haluan ajatella asioita eri suunnista.. Voi mitä mä olisin jos Peter Jackson ei olisi koskaan tehnyt LotRia? Mä todennäkösesti.. En tekis mitään. Mulla ei olis elämää, ei unelmia, ei mitään. Mä en tietäis maailmasta mitään.. ja mä olisin yhä Kouvolassa ja mikä pahinta; tyytyväinen siihen. Tajuutteks te mitä mä haen takaa?

Ja nyt.. yhdeksän vuotta myöhemmin Peter Jackson teki Hobitit. Voi ette arvaakaan! En koskaan tosissani uskonut että voisin rakastua yhtään mihinkään yhtä voimakkaasti kuin mitä LotRiin, mutta kuinkas kävikään? Hobitti on kuin.. palaisi kirjaimellisesti kotiin. Että jokin hiljaisuudessa nukkunut olisi herätetty uudelleen. Toivon kipinään puhallettu lisää puhtia. Hobitti on kuin muistutus siitä jostakin, joka on jo hieman unohtunut. Mä tiedän että se elokuva on.. alan ihmisille ehkä vaikeasti prosessoitava koska siinä on niin paljon kritisoitavaa. Mä ymmärrän ne näkemykset, mutta se ei vähennä mun rakkautta yhtään. Se vaan vahvistaa sitä.. Ja mä tulen aina sotimaan LotRin ja Hobitin puolesta. Ne on tehny mun eteen niin paljon etten mä voisi muutakaan. Tai LotR on tehnyt ja Hobitti tulee hyvää vauhtia perässä.

Mun on pyydettävä kärsivällisyyttä. Mä romahdin Hobitin ekan osan myötä, ihan oikeasti. Mun sisällä tapahtui jotain niin tajuttoman suurta etten mä osaa selittää sitä. Jokin aukko täytettiin, mutta samalla jotain meni rikki. Mun elämä syöksyi hetkellisesti pois raiteiltaan ja mä yritän saada sen kulkemaan taas oikeaan suuntaan. Mutta jos elokuva antaa näin suuria tunteita, se voi kestää hetken. Mä en tule olemaan ehjä ennen kesää 2014 ja sen jälkeen mä hautaudun johonkin pimeään koloon joksikin aikaa koska jos eka osa sai mun elämän näin sekaisin.. Kolmas osa tulee iskemään kahta kauheammin. Silloin jos koskaan, kärsivällisyys on valttia. Onneksi on kesä ja voin hautautua vaikkapa mökin rauhaan.

Voin melkein kuulla kuinka ihmiset naureskelevat ja ajattelevat tämän kaiken täytenä läppänä. Kuinka fanityttö täällä vain itkee asioista, mutta jos niin teette.. olette tosiaan väärässä. Mä en oo koskaan ollu rehellisempi kuin nyt.

Kuten sanoin; jos joku veisi multa LotRin, mun elämä romahtaisi kuin korttitalo. Olisi hienoa jos ihmiset osaisivat kunnioittaa sitä ajatusta. Mä en tuomitse teitä teidän uskonnon takia, älkää tekään mua sen takia mikä on mulle tärkeetä.

Mä en tiedä miks mä kirjotin tän. Eihän tää asia periaatteessa kuulu kellekään, mutta.. Ehkä mun piti selittää miksi mä oon nyt tässä tilassa missä mä oon. Hakea ihmisiltä hieman ymmärrystä? Niinkai sitten. En tarvitse hyväksyntää, ymmärrystäkin vain vähän.

Näillä sanoin; muistakaa unelmanne myös vuonna 2013!