Mutta usko minua, rakkaani, kun sanon

Mulla on kokoajan sellanen tunne että mun pitäisi sanoa jotakin, mutta en oikein osaa pukea sanoiksi sitä mitä haluaisin sanoa. Enkä ehkä uskallakaan, koska niin paljon on vielä riippuvaisia onnen kaupasta ja siitä, mihin tulevaisuus on meidät viemässä. Paljon on tapahtuva ennen kuin olemme siellä minne meidän on kokoajan kuulunut kulkea. Tie on pitkä, kivikkoinenkin. Tässä välissä on jumalaton määrä juomakelvotonta vettä ja autiota maata. Mutta silti, mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän haluaisin astua sille vaikeammalle tielle. Sille, joka tietää satojen tuntien tiedottomuutta. Sitä, joka kulkee hitaammin ja epävarmemmin. Sitä, mikä veisi meidät vain puoleen väliin ja lopulta saisimme kuitenkin nousta ilmoihin ja maksaa itsemme kipeiksi.
Unelmat ovat kivoja. Ahdistaviakin kenties. Elämä on yhtä suurta odottamista. Minne ikinä menetkin, mitä ikinä teetkin. Odotat. Eikä siihen totu koskaan. Olen odottanut aikaani jo vuosia.. Eikä odottaminen tunnu loppuvan. Sitä aina ajattelee että 'noh, ensi vuonna sitten'. Ja yllättäen vuodet ovat vieneet meidät mukanaan. Mutta onneksi olemme vielä nuoria. Sydämet vapaita, mieleltämme avoimia. Valmiita astumaan sille vaikeimmalle tielle. Valmiina polttamaan sillat takaata, koska emme halua tulla takaisin. Valmiita odottamaan vielä hetken, kunnes aika ja paikka on oikea. Siitähän tässä on kyse.
Väärän kaupungin lapsi. Sen termin keksin joskus enkä tajunnut kuinka järkeen käyvä se onkaan. Se oli aluksi vain teinivuosien angstia, ohimenevä vaihe joka jäi pysyväksi. Jokin veti minut sivuraiteille ja luulin kulkevani oikeaan suuntaan, mutta lopulta tajusin olevani väärässä. Vain puoliksi, mutta kuitenkin. Se sivuraide kuitenkin opetti minulle jotakin ja siltä tieltä jäi monta pysyvää asiaa elämääni.

On hauskaa ajatella kuinka yli kymmenen vuotta sitten kaksi idioottia löysivät toisensa demi.fi:stä ja nyt heidän elämänsä ovat nitoutuneet yhteen. He ovat huomanneet haluavansa samoja asioita, vaikka aluksi he luulivat että sydämet vetivät hieman eri suuntiin. Harhaa. Yksi yhteinen sydän vetää heitä maailmalle. He haluavat nähdä kaiken ja enemmän.
Haluan puhua sinisestä merestä, sen vapaudesta. Haluan puhua lumihuippuisista vuorista, paratiisista. Metsistä ja niiden tuhansista olennoista. Haluan sanoa että ne ovat lähempänä kuin luulenkaan, mutta valehtelisin. Sydän itkee verta tajutessaan etteivät ne ole sen lähempänä kuin aikaisemminkaan. Korkeintaan kauempana.
En jaksa odottaa enää. Mennään pois ja jätetään tämä maa niille, jotka tänne haluavat jäädä. En halua enää tuomita ketään. Tajusin että jokaisella on se oma paikkansa maailmassa. Joku kuuluu tänne kylmään pohjolaan ja se on hyvä. Mitä maailmalla tapahtuisikaan jos kaikki suomalaiset päättäisivät ampaista sen helmoihin. Ei, näin on hyvä.
Ero on pelottava asia. Se tuntuu tukahduttavalta. Jo pelkkä ajatus kaiken taakse jättämisestä ja lähtemisestä täysin uuteen maailmaan, jonka luulee tuntevansa mutta joka osoittautuukin joksikin aivan muuksi. Miten sanoa hyvästit kun suomalaisverellemme on vaikeaa jo tervehtiminenkin? Sitä haluaisi vain lähteä ja jättää hyvästien sanominen sosiaalisen median ongelmaksi, mutta tällä kertaa ei vain voi mennä siitä mistä aita on matalin. Kyyneleet ovat hyvästä. Ne puhdistavat ja auttavat kaikkia. Me kaikki tulemme lupaamaan että tulemme käymään, mutta tosiasiassa tiedämme että jollakin on sitä todennäköisyyttä vähentävä valta.
En sano enempää enkä halua että kukaan kysyy mitään. En ole valmis puhumaan suoraan, ne sanat saavat vielä odottaa. Tämän on vain ajattelemattoman ajatuksenjuoksua asioista, jotka ovat kaukaisia ja samalla niin lähellä. Asioista, jotka paremmin unelmina tunnetaan.

Mutta usko minua, rakkaani, kun sanon; me ollaan menossa oikeaan suuntaan.