Joskus olen kuin rakastunut idiootti. Seuraavassa hetkessä haluan paeta. Pelkään maailmaa, mutta pelkään tuttua ja turvallista enemmän. Joskus kaikki tuntuu niin vaikealta. Arvoituksia pimeässä. Luulet tajuavasi, mutta et tajuakkaan. Se, minkä opit eilen, unohdit tänään. Joskus usko huomiseen horjuu. Tieto lisää pelkoa.
Mutta muistatko ne tavut, joita et millään oppinut lausumaan? Ne tavut, joita hoit päivästä toiseen ja toivoit lukevasi ne oikein. Rakastit niitä, sillä tunsit oppivasi uutta. Pelkäsit, koska et tiennyt opitko oikeasti. Odotit vuoroasi pelonsekaisella jännityksellä. Halusit näyttää osaavasi, mutta pelkäsit epäonnistuvasi. Koet saman tunteen vielä tänäänkin, eikö niin?
Olen lapsi tarralenkkareissa. En osaa sitoa nauhoja, mutta osaan laittaa kengät oikeisiin jalkoihin. Tarralenkkareissa on helpompi juosta, mutta ilman nauhoja olet vain typerä lapsi. Äitini osti minulle nauhalenkkarit. Tunnen olevani valmis niihin, mutta minua pelottaa. Mitä jos nauhat aukeavat ja kaadun eikä kukaan ole nostamassa minua pystyyn?
Tiedän että kaiken oppii ajallaan, kunhan yrittää tarpeeksi. Jos kaadun uusien nauhojeni takia, opin kyllä nousemaan pystyyn. Joku auttaa alkuun ja lopulta osaan nousta itsekin. Pointti on siinä että kaiken oppii ajallaan. Jopa sen, missä pelkää eniten epäonnistuvansa.
Siihen minä haluan turvautua. Ajatukseen että vaikka kusen kaiken tänään, osaan sen kuitenkin kymmenen vuoden päästä. Eilen tajusin jotain, tänään unohdin sen mutta joku päivä se on itsestäänselvyys.
Enkä minä pelkää enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti