Synkronoin ipodini ja tajusin sen poistaneen kaiken muun paitsi sen mitä koneeni tiedostoista löytyi. Viime viikonloppuna poistin neljä vuotta elämästäni. Tänään lisäsin kaksi levyä ottaakseni ne aamumatkoilleni mukaan. Ja nyt mukanani on vain nuo kaksi levyä. Koska olin liian lahna laittamaan lisää, vaikka aikaa olisi ollutkin.
Syön muroja. Päässäni kaikuu kysymys; syyttävätkö he itseään kun joudun sanomaan ettei tämä johdu heistä. Etten jätä heitä heidän takiaan vaan koska minun on pakko. Ei ihmisistä vaan maasta. Voinko koskaan olla kokonainen, jos sydän asuu maailman toisella laidalla mutta tärkeimmät hyytävässä pohjolassa? Maassa, joka ei kai koskaan ollut minun.
Yksi paperilappu säätää kaikesta. Saanko elää ja olla, vai palata alistuneena menneeseen. Se tuntuu paikoin niin väärältä. Luulen tietäväni miltä pakolaisista tuntuu. Heistä jotka elävät joka päivä siinä vaarassa että joutuvat palaamaan kotimaahansa, josta pakenivat jotakin. Sillä ei sinänsä ole merkitystä mitä he pakenivat vaan sillä, kuka päätti heidän kohtalostaan. Pelkään sitä paperia.
Millainen se tunne on kun joku sanoo sinulle että kaikki on valmista, ojentaa ne paperit ja sanoo onnea matkaan? Sillä hetkellä tajuat että sinun on sanottava kipeät hyvästit ennen kuin voit nousta peltilinnun selkään. Salaa mielessäni sanon jo noita hyvästejä. Niissä hetkissä, joista nautin eniten.
Älä sano tulevasi käymään, sillä me molemmat tiedämme ettei meillä ole maallista mammonaa sitä varten. Tapaamme silloin kun tulee aikani palata. Edes hetkeksi. Kalpeaan Suomeen. Maahan, jota en ikävöi vaikka ikävääni itkenkin.
<3
VastaaPoista