Mitä tapahtui niille lapsuuden unelmille? Ajatuksille, joista nuorina poikina paasattiin? Ensin haluttiin kasvaa aikuisiksi, sitten vannottiin ikuisen lapsuuden nimiin. Sitten tuli vastaan se karu totuus.
Ja ympärillä alettiin aikuistumaan.
Olen edelleen siinä vaiheessa, jossa en halua kadottaa sitä sisälläni elävää ärsyttävää, kaikkitietävää pentua. Sitä viatonta olentoa, jolla on oikeus olla lapsi. Ajatella naiivisti. Nähdä maailma silmin, joka meiltä jo kielletään.
Minä kutsun sitä henkilökohtaisesti tylsäksi maailmaksi. Ostetaan auto, muutetaan maalle. Hankitaan kolme lasta ja perunamaa. Tai mennään oikeisiin töihin ja asetutaan aloillemme. Koirakin kenties. Kiireinen elämä on kohta lasten kasvatusta, töitä ja kotitöitä. Nuku kahdeksan tuntia, herää ruokkimaan jälkikasvusi.
En ole valmis aikuistumaan. En halua sitä. Haluan edelleen olla se lapsi, joka saa katsoa maailmaa niin avoimin silmin. Maailma ei ole tässä huoneessa, tässä kaupungissa. Se on tuolla jossakin ja se odottaa löytäjäänsä. Sanotaan että löytöretkeilijöiden aika on jo ohitse.. Että kaikki tässä maailmassa on jo tutkittu ja nähty.
Miksi tyytyä siihen mitä kirjoissa sanotaan? Eikö sitä kaikkea pitäisi kokea itse? Olet oman elämäsi löytöretkeilijä.
En tiedä mitä selitän. Tuntui vain siltä että aikuistumisesta pitäisi kirjoittaa. Kaikki ympärillä puhuvat vain lapsista, talokaupoista, uudesta autosta tai upeasta uudesta, hyväpalkkaisesta työpaikasta. Ne asiat pelottavat minua. En halua lapsia, en taloa. En uutta autoa tai hyväpalkkaista työtä. Tässä hetkessä olen mieluummin jatkuvasti persaukinen, mutta elän reunalla. Yksi virheliike ja putoan.
Ja se tässä hetkessä on parasta.
Don't ask. I don't know the answer.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti