Ja tinasotilasarmeija tukki toisten suut

Näiden vuosien aikana olen  huomannut että teidän kanssanne kaikki tunteet ovat aina suurempia. Jos olet vihainen, vihaat koko sydämelläsi. Jos olet surullinen, itket silmät päästäsi. Jos olet pettynyt, haluaisit paiskoa tavaroita seinille. Jos olet rakastunut, olet todellakin rakastunut. Ei ole tunnetta, joka olisi "ihan ok".

Viikko sitten näin jotain, mitä en olisi ikinä halunnut nähdä. Näin kuinka hyvin alkanut päättyi niin huonosti että se sai minut pelkäämään. Oikeasti, pelkäämään. Neljäkymmentäseitsemän keikkaa enkä ole kertaakaan pelännyt, minun ei ole tarvinut. Ja nytkään en pelännyt itseni takia vaan teidän takia. Mitä nyt tapahtuu kun kaikki lähtevät vihaisena kotiin?
Seuraavana päivänä totesin teidät supermiehiksi.

Joku Ylen kuvaaja otti kuvan, kiitos siitä.. kai.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja kaikki kyselivät samaa asiaa; onko missään tapahtunut mitään? Ei. Ei ole. Suuntasimme ABC:lle aamukahville ja miettimään mitä nyt. Päätimme lähteä Kuopioon, vaikka pieni epäilyksen siemen sisimmässämme kytikin.
Sitten kesken matkan kaikki muuttui ja olomme nousi yhden pienen tiedonkipinän ansiosta tajuttomasti. Kai sitä voisi kutsua energiabuustiksikin.

Se sama Ylen kuvaaja otti toisenkin kuvan.....

Kuopio osoitti olevansa parempi paikka. Kaikin puolin. Eturivissä meidän läsnäoloamme kiiteltiin. Silloin olisin ensimmäistä kertaa voinut itkeä onnesta. En tajua miten te teette sen, mutta nyt oli tärkeää nähdä teidän energisinä ja ihanina. Niinkuin aina ennenkin. Joka kerta neljänkymmenenkuuden keikan ajan. Antakaa lehdistön puhua paskaa, antakaa elämättömien kommentoitsijoiden morkata. He eivät tiedä mitään. Me tiedämme.

Kuopio RockCockin fabosta

Ja nyt, tämän koettelemuksen jälkeen, koen olevani entistä enemmän rakastunut. Kun se aika tulee etten enää voi seistä omalla paikallani, tulen itkemään katkerat kyyneleet. Mutta nyt ainakin tiedän että te selviätte mistä vaan. Olettehan supermiehiä. Ja se on tärkeintä tällä hetkellä.

Kiitos kesästä, nähdään syksyllä!

Tämä on kuin kolmiodraama

Muistan sen ajan kun elin elämääni niin kamalassa synkkyydessä että koin syntyneeni väärällä vuosikymmenellä. Halusin matkata ajassa taaksepäin ja elää menetetyt vuosikymmenet uudestaan. Se synkkä jätkä asuu minussa vieläkin, mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni haluaisin matkustaa ajassa eteenpäin. Hypätä ajanjaksoja ja laittaa kellon tikittämään nopeammin. Kai se kertoo jostakin muutoksesta parempaan, eikö?

Olen tajunnut jotain tärkeää. Elämä ei ole jotakin, mitä tapahtui vielä silloin kun et itse ollut syntynytkään. Olisin ehkä halunnut elää silloin 1900-luvun alussa kun joku kova jätkä keksi kameran ja elokuvan. Sitä aikaa kun elokuvantekijät olivat maailman pohjasakkaa. Olisin ehkä halunnut elää silloin kun nuoret alkoivat kapinoimaan vanhempia vastaan. Olisin ehkä halunnut elää Scorpionsin viiksien pelossa ja menetettyä vuosikymmentä juuri ennen syntymääni. Mutta ehkä siihen oli syy, miksi synnyin uudelle, alkavalle vuosikymmenelle.

Joku random nainen kertoi minulle etten voi tietää asioita, jotka tapahtuivat ennen syntymääni. En voi tietää lastenohjelmia, joita näytettiin ennen lapsuuttani. En voi muistaa elokuvia, jotka olivat ensi-illassa ennen syntymääni. Entä musiikki? Kai sekin on jotain, mitä en voi kokea koska en elänyt silloin. Ja minä vain ajattelin, voi kumpa tietäisit paremmin. Miten pieni maailmankuvasi onkaan?

Tunnen muutoksen tuulet. Eilen aurinko laski selkäni taa ja tajusin jotain merkittävää. Ajan itään päin. Sillä hetkellä tällä tiedolla tuntui olevan enemmän merkitystä kuin millään muulla. Osoitin kädelläni suuntaan, jossa kuvittelin tulevaisuuden odottavan ja se tuntui hassulta. Elämä tuntuu jakautuvan lohkoihin ja erilaisiin paloihin. Sitä haluaa kaiken, mutta osa siitä kaikesta on asettunut liian lomittain toistensa kanssa. Ja se tarkoittaa väkisin sitä ettet voi saada molempia asioita. Olen tajunnut tämän ja se saa minut surulliseksi.

Mutta nyt ei ole oikea aika olla surullinen, koska sitä valintaa ei ole vielä täytynyt tehdä. Se lähestyy, mutta sen aika ei ole vielä. Tiedän jo vastauksen, mutta en haluaisi luopua siitä toisestakaan. Tämä on kuin kolmiodraama. Kun rakastat kahta samaan aikaan etkä osaa päästää irti siitä väärästäkään vaikka tiedät että niin on pakko tehdä ennemmin tai myöhemmin. Saammehan vielä hetken olla kolmestaan?

Tämä merkintä kertoo siitä valinnasta. Se haluaa sanoa ääneen ajatukseni, mutta minä pelkään tehdä sitä. Pelkään tämän kaiken olevan lopun alkua ja ettei minusta pian ole jatkamaan sitä. Mitä sitten tapahtuu kun paikallani seisoo joku toinen?

You'll be the beast and I'll be the beauty beauty

Hei kusipäät, ottakaa banaanikakkua!

Nyt on aamu. Minua väsyttää. Ääneni on jäänyt Lahteen ja nenäfetissistäni huolimatta olisin enemmän kuin valmis myymään oman klyyvarini parhaiten tarjoavalle. Joku koski niskoihini ja olin kuolla siihen tunteeseen kun veri kuohahtaa pääkoppaani. Sen ei kuulu mennä niin. Siellä ei ole kiertänyt veri moneen vuoteen. Ja syytän siitä sinua.
Hauskaa on että edellisistä festareista on nyt kolme päivää.

Keri Kelli. Rakkaus.

Hyvinkää. Hyvinkää. Joku biisi koettaa löytää sanansa pääkopassani. Mikä se oli mikä liittyi Hyvinkääseen? Jokin iskelmäbiisi, joka kertoo menetetystä rakkaudesta ja pitkistä kesäöistä. En muista sitä.
Sekoitan Hyvinkään ja Riihimäen toisiinsa. Kaksi kyläpahasta keskellä metsää. Puhun tuhansista riihimäkeläisistä kun tarkoitan hyvinkääläisiä. Siitä illasta muistan alkoholisoituneet naisihmiset, jotka näkivät Hanoi Rocksin jo kasarilla. Michael on ihana ja Taxi Driver paras biisi ikinä. Rikoin yhden täyden muovimukillisen lonkeroa eikä se raukka edes tiennyt mikä siihen iski. Muistan kymmenet kyynerpäät kylkiluideni välissä. Joku makaa maassa ja muut tappelevat. Michael puuttuu asiaan ja käskee ihmisten rakastaa toisiaan tai tuo antaa kaikille turpaan. Sopii mulle, kiitos!

Kouvola. Jep.

Sinä ja minä pienessä punaisessa mökissä keskellä metsää. Ihmettelen yhä kuinka emme saaneet riesaksemme edes yhtä hyttystä ja sinä löydät heti lähdettyäsi lepakon yöuniasi häiritsemästä. Kuten niin moni muukin asia viime aikoina, myös tämä lepakko muistuttaa minua jostakin tulevasta. Se ei ole myrkyllinen, mutta missä luulet myrkkylepakkojen asustavan?
Wilhelm kiljuu unissasikin. Kun kuulet sen kerran, et voi enää koskaan olla kuulematta. Keltaisia miehiä. Beba, hehehe. Aivot jäivät narikkaan seitsemän vuotta sitten. Vain yksi mies osaa tehdä verellä roiskimisesta taidetta.
Sinä ja minä, kaksi paskaista patjaa. Ilmalla täytettävä palmu. Helvetisti pahvilaatikoita. Kahvinkeitin. Nurkassa pahvisia elokuvahahmoja. Se on meidän unelmamme.

Hyvinkää.

Kaikki tiet vievät Roomaan, minä lähden Kouvolaan. Tämän biisin omistan kaikille niille onnettomille sieluille, jotka raahasivat perseensä tänne Jumalan selän taa. Paikkaan, jossa on kaikkea kivaa betonista. Et erota meitä Tshernobylistä. Mutta onhan meillä sammakoita ja kiva huvipuisto. Ja betonia. Ja me rakennamme sairaalan keskelle suota, koska jonkun idiootin mielestä se oli hyvä idea.
Se ilta oli omituinen. Asuin yli kaksikymmentä vuotta täällä eikä kukaan edes sylkäissyt meidän suuntaan. Sitten muutan Tampereelle ja Tampereen keikat loppuvat kuin seinään. Kaksi vuotta myöhemmin löydän itseni Kouvolasta keikalta. Mutta se keikka oli loistava. Rakkaudella ja suurella sydämellä, älkää tehkö tätä uudestaan.

Lahti.

Lauantaina heräsimme jäätävään aamuun. Katkonaisia unia. Aurinko neljältä aamulla. Kurkku kipeänä. Nenä räkää valuen. Edellispäivän meikit yhä naamassa. Tukka paskasena. Suihku tuntui kaukaiselta muistolta. Unelmoin hammasharjasta. Kahvi, koska viimeksi sain kahvia? Kissanpaska suussani vei nälän mennessään. Edes Pelle ei nostattanut tunnelmaa.
Hiirenpaskan seasta löytyi myös kaksi Kouvostoliiton sankaria, jotka saatiin hereille vain banaanikakun voimalla. Itsekäästi hylkäsimme heidät Kouvolan rautatieasemalle kauniiden sanojen saattelemana.. Ja sitten kaasu pohjassa huristimme kotiin, jossa meitä odotti ruoka. Kahvia. Suihku. Hammasharja ja mikä parasta; lääkkeet. Elämä alkoi hiljalleen voittaa. Muisto Levistä mielessäni.

Dinko.

Se oudon outo tunne kun juokset tuhatta ja sataa mäkeä alas samalla kun pahin kirosana soi korvissasi. Juokset kuin viimeistä päivää vain todistaaksesi kepeästi maailman järkyttävintä näkyä; sukkahousut ja niiden päällä uimapuku. Se myötähäpeä. Ei kiinnosta onko hän siskosi vai serkkusi, hänen ei pitäisi nousta lavalle. Ei ikinä. Eikä hänen varsinkaan pitäisi kertoa härskejä vitsejä. Nimen jätän pois tästä merkinnästä, koska taisin sillä häpäistä jo edellisen tuotokseni.
Nahkatakkinen tyttö ja levoton Tuhkimo. Hämähäkkimies, mutta ei lakattuja varpaankynsiä. Odotin jotain suurempaa, mutta karu totuus on että jouduin pettymään. Olitte unohtaneet sen jonkin kotiin, enkä tiedä mikä se on. Nyt kuuntelen tuota koiraotusta ja toivon tämän muistikuvan katoavan mielestäni. Palauttakaa joku takaisin se, mitä oli ennen lauantaita.

Miesten vessassa.

Lahti on pelottava paikka. Jotenkin se on Hyvinkään ja Kouvolan sekoitus, jossa yhdistyy myös joku oma.. vibansa, jota ei osaa selittää. Joku mies neuvoo sinua miten keikalla kannattaa varoa painetta, joka syntyy keikan alkaessa. Me tiedämme paremmin. Se paine syntyy vasta tokan, kolmannen biisin aikana.  Joku vanha nainen kutsuu sinua pennuksi ja käskee lopettamaan. Hänhän tuli kesken keikan siihen viereesi ja on aivan oikeutettu änkemään eturiviin vaikka ne paikat on varattu jo aikaa sitten? Tunnen olevani magneetti. Tönäisen takanani tönivän naisen kauemmas, mutta se lösähtää selkääni kuin.. Kuin se mangeetin toinen puoli. Järkkäreitä ei kiinnosta, koska vaaratilannetta ei ole. No mene sitten pois siitä häiritsemästä? No, aina auttaa jos ottaa askeleen kauemmas. Well..
Pizzaa Lahden yössä. Pissalla miesten huumeluolassa, jota myös vessaksi kutsutaan vaikka valot kertovatkin toista.
Se oli aika jännä rundi se.

ps. en löytänyt kouvola-biisiä. Yhyy.

Tää maailma on tehty meitä varten

Riihimäki. Kaksi vuotta sitten nähtiin Dregen ensikerran Makkosten riveissä. Olimme juuri sanoneet katkerat jäähyväiset Gingerille. Se oli hieno keikka se. Se oli silloin festarikesän alkusoitto. Siitä lähti unettomien öiden maratoni. Jokin, mikä omalla tavallaan on ikuistettu ranteisiimme. Omalla tavallaan. Sekin.

Silloin olimme jonottamassa. Odottamassa lukittujen ovien takana. Sietämässä armotonta kuumuutta ja järkkärisetien oudoksuntaa. Tämä vuosi oli erilainen. Ovet olivat jo auki kun saavuimme paikalle. Tiesimme juoksemisen turhaksi, mutta silti sitä kiiruhti askeliaan. Eturivi oli mennyttä, sen näki jo kaukaa. Meidän ja paikkamme välissä oli sadoittain.. en tiedä miksi niitä pitäisi kutsua.

Se oli sniikkailun festivaali. Cheekin aikana iloisia ilmeitä. Varo varpaitasi. Edessäsi tanssiva keski-ikäinen ei tunne armoa. Hän on tullut bailaamaan. Rynnimme ohi. Olemme tulleet voittamaan. Mikään ei estä. Hakataan kaikki meidän ja bändin välistä. Hirveää rynnimistä. Olemme voittajia!

Katso taaksesi. Siellä ei ole ketään.

Riksun fabosivuilta.

Haloo Helsinki. Se oli ihan fine. En vain tuntenut oloani kotoisaksi. En tuntenut kylmää aitaa käsissäni. Edessäni oli edelleen joku. Joku, joka otti siltä keikalta viisisataa samanlaista kuvaa. Teki mieli muistuttaa horisontista. Tai siitä että bändissä on muitakin kuin laulaja. Se oli kameran väärinkäyttöä. Ihan itketti. 

Mutta olin sujut sen kanssa. Ainakin sen jälkeen kun nämä tytöt jättivät paikkansa ja löysimme tiemme omalle paikallemme.

Apulanta. Se on hyvä bändi. Niillä oli hauskoja juttuja. Ja stetsonit. Ja ne oli pikkupoikia villissä lännessä. Rihiimäki on paska mesta, mutta oltiin kovempia kuin helsinkiläiset. Lyrsyt unohtui ja silleen. Niillä oli yksi fani ja sekin itki. Se oli kyllä sympaattista. Halollakin oli yksi fani, joka osasi kaikki lyrsyt ulkoa. Se oli pelottavaa. Ihan kuin olisi peiliin katsonut.

Dregenin fabosivuilta.

Makkoset oli parhaita. Sitä saattoi viimein hengittää. Oltiin taas kotona. Keikan jälkeen kolme keski-ikäistä ja yksi nuori tappeli Steven heittämästä pyyhkeestä. Kysyin niiltä tiesikö ne kuka sen pyyhkeen heitti. Keski-ikäinen mies sanoi niiiin itsevarmana että se kitaristi.. Se Dregen. Revettiin. Ei. Niin kamalaa. Sitten ne meni leikkaamaan sen pyyhkeen neljään osaan, koska kukaan ei osannut luovuttaa. Nyt joku keski-ikäinen kehuu työkavereilleen saaneensa Michael Monroen pyyhkeen.

Oli raju päivä.

ps. saatiin puskasta parkkisakko.

Tyttö, sinä olet kadottanut kenkäsi!

Juhannus. Kesä ja kärpäsiä. Nilkkoihin asti vettä. Paarmat puree, itikat inisee. Nostalgisia lastenohjelmia. Denver. Kivet lentävät ja aallot ovat kymmenen senttiä korkeat. 

Siniristilippu salkoon ensimmäisen kerran neljään vuoteen. Liekit eivät suostu syttymään. Lue hiilien käyttöohjeet. Tuhoa tulitikut. Puhalla. Puhalla. Puhalla. Rasva tirisee grillissä. 

Sienet kiljuvat juosten lyhyen miehen perässä. Kupla! Kupla! Kupla! Me palataan aina kuplassa takaisin. Huudamme kuin olisi viimeinen päivä. Sydän hakkaa luvattoman lujaa. Kukkia, sieniä ja dinosaurus. Me taistellaan ropellista.

Vaativaa kahvia. Sotamaskit. Myöhästyminen. Maaninen naisääni käskee kääntyä oikealle. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Kolmen pysähdyksen taktiikka. Ensin battery. Sitten bensa. Sitten pissa.

Ei juosta. Eihän? Ei meidän tarvitse. Eihän? Ainoa kilpailijamme on lapsiperhe. Pakko kiiruhtaa. Olet hidas. Et osaa mitään. Anna minä. Ei. Voitko olla nopeampi? Se on ranneke. Laita se paikoilleen. Ei niin kireälle. Voisitko olla nopeampi? Minun on kiire. Lapsiperhe uhmaa elämääni.

Kolme rokkaria räppäreiden keikalla. Miten pitäisi käyttäytyä kun kukaan ei toimi niinkuin yleensä? Ensin istun. Sitten minun on pakko nousta. Pelottaa. Älä katso sitä suoraan silmiin. Jättimäinen horo makaa jalat levällään selkäni takana. Se syöksee vaginastaan ulos pelottavia miesolentoja. 

Setä järkkärisedällä on mokkapalakateus. Mussutamme katkarapumuffiseja ja mokkapaloja. Ja vettä ja kahden euron kahvia. Meitä tuijotetaan. Olisin minäkin kateellinen, jos joutuisin elämään festariruualla ja vieressä olisi tyyppi, jolla on muffinseja ja mokkapaloja.

Raitoihin pukeutunut naisolento saa aivoni valumaan korvasta ulos. Kulahtanut tukka. Typerät jutut. Vihaan alahuultasi, mikä sitä vaivaa? Menetän toivoni. Jopa poski on hyvä vaihtoehto tämän kaiken jälkeen. 

Dregenin fabosivulta

Sitten taivas aukeaa. Nössöt lähtevät kotiin, me jäädään paikoilleen. Sotilaat, jotka selvisivät sodasta. Maailma räjähtää. Sienet saavat kiinni lyhyen miehensä. Olo on kuin Tavastialla. Hiki virtaa ja luulen pyörtyväni. Päivän aikana patoutunut energia pääsee valloilleen.

Megakuu valaisee tiemme. Aurinko nousee ennen kuin huomasin sen laskevan. Yksi battery ja neljä pussia Dregen-pollyja. Little drops of heaven but whatever. Eläimiä tiellä. Sumua pelloilla. Hiljaisuudessa soi kaipaus. Bussi näyttää turhan tutulta. Järjetön energianousu. Pasilan pusikko. Willu House. Uni. 

Nyt olen tässä ja odotan viikonloppua.

Aamulla kahvia ja salmiakkia. Se on parasta. 

Noniin pitää vissiin updatedata täällä vähän että missä mennään, mikä maa ja mikä valuutta. No viime viikonloppu meni Helsingissä. Lähdin tuossa peeerjantai-iltana junalla puksutellen kohti tuota pääkaupunkiamme tarkoituksena lähinnä puhua paskaa ja kuunnella siinä samalla Bryan Adamsin livevetoa festarialueen tällä puolen. No sehän meni aika pitkälti vituiksi sitten, koska ulkona oli aivan tajuttoman kylmä. Mutta onneksi meillä oli nostalginen majapaikkamme aivan siinä vieressä ja sinne me siirryttiinkin sitten pienellä porukalla.

Ketäs meitä oli? No minä ja Willu. Sitten oli Vesa Keskinen.. Eikun Tuuri. Ja sitten oli Aura (joka on sekä kaupunki että sinappi että juusto). Ja sitten Hanna. Ja Linda. Ja siinä me kai sitten oltiinkin.

Puhuttuamme aikamme paskaa, nuo pikku babyfacet lähtivät baariin ja Tuuri kotiin ja me jäätiin vanhuksina sohvalle löhöömään. Katottiin jotain paskaa ja sitten HellsINK:iä (kirjotinkohan oikein). Ja sitten mentiin nukkumaan, koska väsytti.

Lauantaiaamuna herättiin sitten joskus yhentoista aikoihin.. Eikun joo! Herättiin yhdeksältä, koska jotkut iki-ihanat remonttimiehet alkoivat sekoilla siinä talon seinillä spidermanien tavoin. Kuulen vieläkin sen tuuttauksen korvissani. Se syöpyi pääkoppaani. 

No jotenkin sitten nukuttiin itsepintaisesti sinne yhteentoista ja herättiin, juotiin kahvit ja pistettiin sotamaskit päälle. Meillä ei ollut mitään käsitystä siitä, minkälainen sää oli ulkona koska meidän kämppä oli paketissa. Niinpä varauduttiin (miten tahoillamme voitiin) siihen että ulkona on yhtä kylmä kuin perjantainakin. No ulos päästyämme, siellä paistoi aurinko. Mutta tuuli edelleen, joten oli hyvä että oli sekä rotsi että huppari messissä! Nyt tajusin puhuvani säästä.

Jono oli lähinnä läppä, koska se koostui ehkä kymmenestä meidän ikäsestä ja sitten ehkä kahdestakymmenestä keski-ikäisestä. Eikä sitä oikein jonoksi voinut kutsua. Mutta koska paniikki iskee pienemmissäkin porukoissa, sitä oli pakko jälleen kerran turvautua sotasuunnitelmaan. Niinpä lähetin Willumonini matkaan jo toistamiseen tänä kesänä ja itse marssin ostamaan meille kahvia.

Kahvit juotiin lavan edessä ja sitten lähdin käymään vessassa ja ostamassa meille metrilakujaaah! Niitä natusteltiinkin sitten loppupäivä.

Aika meni oikein mukavasti. Ennen Makkosia ei ollut kuin kaksi esiintyjää; Los Bastardos Finlandeses ja Sleepy Sleepers. Los Bastardosista en tiennyt mitään ennen tätä keikkaa ja nimen perusteella odotin jotain.. jotain ihan muuta kuin mitä saatiin. Itseasiassa tykästyin jonkun asteisesti Bastardosiin, koska ne oli aika lepposia äijiä.. ja musakin oli ihan menevää! 

Sleepy Sleepersistä taas luulin tietäneeni edes jotakin, mutta silti järkytys oli suuri kun bändi kapusi lauteille. Sitä pystyi ajattelemaan lähinnä sitä että.. mitäköhän Makkosten ei-suomi-edustus on ajatellut kun he ovat laskeutuneet lavalta? Steve-raukan mieltä on taas järkytetty.

Makkosten keikka itsessään taas.. Oli jotain normaalia randomimpaa. Mikkiständi lenteli kokoajan tahtomattakin. Piuha oli jatkuvasti sotkeentunut johonkin eikä Makke päässyt minne halusi. Kitaroissa taisi olla jotain häikkää. Stevellä oli taas kerran sellainen.. jännä keikka. Laulettiin onnittelulaulu Dregenille. Yleisö oli aika pitkälti jäässä. Mun vieressä seiso joku jäätynyt Status Quo-fani. Makkonen lahjoitti mulle sen sen viuhkan, mikä sillä on ollut keikoilla mukana ties kuinka moneen otteeseen. Mikki hajosi. Viuhka hajosi. Kaikki hajosi.

Ja aivan tajuton keikka ja vielä puoltoista tuntinen! Mahtavaa.

Kuva Rockin' Hellsingin facebook-sivulta

Keikan jälkeen saatiin sitten Johanna lähtemään meidän kanssa Mikkeliin ensi viikonloppuna juhannusta viettämään. Syötiin hirveetä festarisafkaa ja todettiin että jatkossa on keksittävä parempaa mutusteltavaa festareille. Katottiin Status Quoa jonkun aikaa. Sitten lähdettiin kotiin, koska tuli kylmä.

Yöllä katsottiin Van Helsingiä ja sitten mentiin nukkumaan. 

Aamulla ne perkeleen työmiehet eivät kunnioittaneet lepopäivää vaan herättivät meidät taas. Katsottiin Simpsoneita ja sitten juna kiidätti meidät taas koteihimme. 

Nyt olen tässä ja odotan viikonloppua.