Tunnen kylmän veden pulpahtavan punaiseen feikkiconverseeni astuessani vesilätäkköön. Kiroan hiljaa ja vilkaisen ympärilleni. Huomasiko kukaan? Ei. Ikäänkuin ketään kiinnostaisikaan, eihän kukaan minua tunne. En ole kotona. Kutsun tätä välietapiksi, sillä sitähän se on. Vain yksi neljän vuoden bussipysäkki, jolta pääsee joka suuntaan jos vaan löytää itsestään rohkeuden lähteä.
Olen liukastua keltaisten lehtien verhoamalle asfaltille. Katson ympärilleni ja huomaan vasta että kesä on tosiaan muuttunut syksyksi, joka sekin on pikkuhiljaa pudottamassa tuulen värein kirjailtua iltapukuaan. Muistan kun viimeksi nostin katseeni edessäni kiitävästä tiestä ylös puihin. Silloin puut olivat vielä vihreitä, nyt ne ovat puolittain alastomia. Tinakenkäinen tyttö. Niin kai se on.. Tuijotan enemmän edessäni aukeavaa tietä kuin ympärilläni olevaa elämää.
Jos katsoisin ylös, huomaisin että osa puista on vielä vihreitä.
Aidassa on aukko. Mietin kuka siitä kulkee ja miksi? Onko se salaovi sivutielle, sivuraiteille. Vain se astuu sisään, joka uskaltaa. Mihin se sitten vie? Yksityisalueelle, jonne pääsy luvattomilta kielletty. Mahdollisuuksien luo? Vai ikuisesti eksyksiin, tuntemattomille teille joilta ei ole paluuta. Sitä ei kukaan tiedä. Huomaan edelläkulkijan ottavan juuri tuon askeleen. Vanhalla miehellä on musta villakangastakki ja harmaa parta. Ehkä joulupukki palaa kesälomilta tonttujensa luo, mutta mitä he tekisivät Tampereella?
Astun pimeään huoneeseen, hiljaisuuteen. Valokeilassa näen ihmisiä, jotka kuuntelevat. Yhden joka puhuu asioista, joiden pitäisi koskea minua. Kävelen ohitse ja keskityn epäoleelliseen. Minulla ei ole mielipiteitä, koska en ole oikeassa paikassa. Joskus on niin vaikeaa sanoa ääneen se, mitä ajattelee. Tuntien päästä huomaan olevani näkymättömän aidan väärällä puolen, tuomittuna olemaan jotakin mistä päätin kauan aikaa sitten etten koskaan tule olemaan. Sopeutumiskyky. Sitä tässä elämässä vaaditaan. Tee kuusitoista tuntia töitä, nuku neljä ja palaa sitten kotiin.
Muistan viime kevään. Aurinko nousi talojen takaa. Istuin kivetyksellä musta salkku vieressäni. Oli aivan hiljaista. Käsissäni oli valkoinen kupillinen kahvia, jossa oli kuuden kupin kofeiinit. Sytytin tupakan ja vetäisin itselleni toisaalta niin tuntemattomat henkoset, jotka in the other hand muistuttivat minua jostain etäältä tutusta. Elämä hymyili, vaikken koskaan ole ollut aamuihminen. Rakastan kuitenkin auringonnousua.
Toivon että minussa olisi voimaa nähdä se useammin.
Kesä kulki ohitseni liian nopeasti. Värisin kylmää aitaa vasten. Käperryin pieneksi ja toivoin lämpöä. Sen sijaan sain kylmää sadetta, kuten aina. Sillä ei ollut merkitystä, se oli jossain äärimasokismissa jopa tervetullut lisä. Paitsi että se tiesi huonoa tukkapäivää.
Rakensin 168 keppihevosta kolmessa tunnissa. Se on kai uhrautuvuuteni mitta. Jonkunhan se piti tehdä, vaikka itseänihän siitä on syyttäminen. Kuka sen keksi että lapset haluavat rakentaa itselleen ratsuja? Yötön yö tuli ja meni, minä nukuin. Ansaittu lepo kolmenkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen. Masokismi nostaa päätään, koska en kadu hetkeäkään.
Muistan valkoiset seinät. Verhot, jotka erottivat minut muista. Muistan kuinka verhon toisella puolen, jollekin kerrottiin että hänellä on kuukausi elinaikaa. Ajattelin itseäni. Ennen kuin palaisin Unelmastani, verhon toinen puoli olisi poissa.
Ja sillä hetkellä kykenin ajattelemaan vain omaa napaani.
Kesän ja syksyn rajamailla. Unelmien toisella puolen. Toisessa päivässä, toisessa ajassa. Vapaan meren tuolla puolen. Kuolemattomilla mailla; siellä, missä elävistä tulee idiootteja ja kuolleista legendoja. Haaveet ovat arkipäivää, kukaan ei tuomitse ja kaikki on liian hyvää ollakseen totta. Kukkanen käsivarressani. Muisto menneestä ja toivo tulevasta.
Täällä se tuomitaan, täällä on väärin unelmoida. Kylmä vesilätäkkö herättää minut ajatuksistani. Lintu lentää aidan yli.
Miksi vain siipien voimin on vapaa lentämään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti